Puolustusmekanismit

Luulenpa että löydän itsestäni psyykkisten puolustusmekanismien, defenssien, laajan kirjon. Defensseillä tarkoitetaan keinoja, joilla mieli säätelee omaa tasapainoaan (Lönnqvist 2011, s. 63). Puolustusmekanismit voidaan jakaa tasoille hyvästä sopeutumisesta sopeutumisen epäonnistumiseen (mt.) 

Minulle tunnusomaisin defenssi on huumori, joka on myös itsessään pedagoginen työkalu. Minulla huumorilla on syvä elämänfilosofiaan liittyvä merkitys - sen avulla voi käsitellä monimutkaisia ja kipeitäkin asioita syvälläkin tasolla. Parhaimmillaan huumori toimii puskurina myös muille kuin itselle. Huumori ei aina ja kaikissa tilanteissa ole myöskään sosiaalisesti hyväksyttävä tapa käsitellä asioita. Myös tilanteet, joissa kai tai useampi osapuoli käyttää huumoria defenssinä, voivat olla kiinnostavia - joskus huumorilla väistetään asioita, jotka pitäisi saada käsiteltyä.

Älyllistäminen on myös minulle tavanomainen puolustusmekanismi. Jos pitäydyn faktoissa ja analysoin tilannetta pysyvät tunnekokemukset kurissa. Tästä on ilmiselvää hyötyä ratkaisun hakemisen kannalta, mutta toistuva tunteiden etäännyttäminen on kuluttavaa. Tähän liittyy myös suppressio, häiritsevien ajatusten ja tunteiden tietoinen välttäminen. Välttämisen toveri lienee torjunta, jossa häiritsevät tunteet karkotetaan tietoisuudesta ja ehkä jopa eristetään mielessä alkuperäisestä asiayhteydestä.

Ehkä haitallisin puolustusmekanismi jonka itsessäni usein tunnistan on passiivinen aggressio. Suoran aggression sijaan näennäinen ystävällisyys on mielestäni erityisen myrkyllistä ihmisten välistä toimintaa. Saan itseni kiinni siitä. Angloamerikkalaisessa kielenkäytössä esimerkiksi käytetään termiä malicious compliance, pahantahtoinen tottelevaisuus. Käskyjä noudatetaan kirjaimellisesti, tietäen että seuraukset eivät ole halutun laisia vaan pikemminkin tuhoisia. Passiivisessa aggressiivisuudessa on kieltämättä myös subversion ja hiljaisen vallankumouksen myönteinen mahdollisuus.

Suurelta osin omat puolustusmekanismini ovat sellaisia että ne toimivat, jopa tukevat opetustyötä. Tärkeintä lienee ymmärrys omasta toiminnasta sekä oman mielen toiminnasta. Myös opiskelijoilla on omat defenssinsä, ja niitä on tähän mennessä tullut vastaan koko kirjo. Acting out, toimiminen seurauksista välittämättä, tulee mieleen helposti haitallisimpana. Ei niin ettenkö itsekin olisi suutuspäissäni toiminut ajattelematta, mutta oppimistilanteessa ja ryhmässä se on harvoin rakentavaa. Se voi olla vaarallista. Kohtaamistyössä lienee keskeistä lukea tilanteita ja ohjata opiskelijoita niin, että sellaista seinää ei tule vastaan joka vaatisi psyykeltä äärimmäisiä suojautumiskeinoja.

Lähde

Lönnqvist, J. (2011). Mielenterveyden häiriöiden luokittelu ja diagnostiikka. Teoksessa Psykiatria (toim. Lönnqvist ym). Duodecim.