Ihmisen kehitysvaiheet

 Kasvatustieteen perusopinnot oli kyllä yhtä väsytystaistelua. Mutta kehityspsykologian tehtävästä tuli ihan kiva, liitän sen siksi tänne.

”Elämä on kuin menuetin tanssiminen. Tehdään muutama pyörähdys ja palataan loppukiitoksiin sinne mistä lähdettiin liikkeelle.”

- Gabriel Sénac de Meilhan; kirjoittajan vapaasti suomentama

Pohdin usein sitä, kuinka ihminen kokee ajan. Inhimillisestä näkökulmasta elämä on jatkuva nykyhetki. Silti aika näyttäytyy ainakin meille länsimaisille ihmisille kulkevan lineaarisesti, yhteen suuntaan. Erotuksena monien muiden eläinten (nykytiedon mukaisista) kokemuksista ihmisyyteen kuuluu kyky muistaa aiempia ja ennakoida tulevia tapahtumia tiedostavasti. Ihminen tietää elämän olevan rajallinen ilmiö; se on alkanut ja se tulee päättymään. Rajallisuus on silti ihmisen omassa kokemuksessa piilotettua. Harva muistaa syntymänsä ja kuoleman hetkestä ei useinkaan ole ennakkoon tietoa – vielä vähemmän on luotettavia kuvauksia siitä mitä minuudelle tapahtuu kuoleman hetkellä tai sen jälkeen.

”Syntymätodistuksemme mukaisena hetkenä syntyy tähän maailmaan fyysinen ruumis”, referoi Tony Dunderfelt (2004, s. 275) Rudolf Steinerin ajatusta monivaiheisesta syntymästä. Steinerin mukaan fyysisen kehon syntymä ei ole ainut syntymän kaltainen tapahtuma ihmiselämässä, mutta palaan siihen myöhemmin. Mutta se meidän ikuinen nykyhetkemme alkaa viimeistään fyysisestä syntymästä – tosin sikiö reagoi ärsykkeisiin ja liikkuu aktiivisesti jo raskausaikana (mts. 66 – 67). Miltäköhän se mahtaa tuntua? Dunderfelt viittaa erilaisiin psykoterapeuttisiin menetelmiin (mt.) joilla aikuinen voisi palata muistelemaan syntymänsä hetkiä, mutta päätyy toteamaan menetelmien kiistanalaisuuden.

Monet kehityspsykologit ovat tutkineet erityisesti lapsen varhaista kehitystä. Isoin klassikko lienee Margaret Mahler. Mahlerin alkuperäinen ajatus oli syntymää seuranneista ensimmäisistä viikoista ”normaalina autismina”, mutta Mahler itsekin luopui ajatuksesta myöhemmin (Dunderfelt 2004, s. 70). Jos on koskaan ollut tekemisissä vastasyntyneen lapsen kanssa voi todeta että ”normaali autismi” ei ihan osu kohdalleen – mutta toisaalta ajatus sisäänpäin kääntyneestä pikku nyytistä käy myös järkeen jollain hyvin intuitiivisella tavalla.

Ensimmäisen elinvuoden aikana vauvan kasvu ja kehitys ovat tietyllä tavalla valtavan nopeaa. Lapsi alkaa hahmottaa omaa itseään, alkaa liikkua ja oppii pikkuhiljaa kävelemään. (Dunderfelt 2004, s. 72). Muistan, kuinka omien lasten kanssa harjoittelimme hieromalla ja leikkimällä tunnistamaan kehon rajat. Ja miten motivoituneita he olivat liikkumaan! Sekin kehitysvaihe oli kriisi, tavallaan se sisälsi turhautumista mutta myös paljon iloa (ks. mts. 56).

Seuraavat suuret harppaukset ovat kielen oppiminen, toisesta ikävuodesta eteenpäin (Dunderfelt 2004, s. 73 – 74) sekä psyykkisesti minuuden ja sosiaalisen minuuden kehitys (mts. 76 – 77 & 78 – 79). Suomalaiset lapset aloittavat peruskoulun sinä vuonna, kun täyttävät seitsemän. Sosiaalistuminen ja kielellinen ilmaisukyky ja ymmärrys ovat osaltaan keskeisiä tekijöitä koulukypsyyden määrittämisessä, kuten myös riittävät motoriset taidot ja kyky selvitä itsenäisesti ilman vanhempaa (mts. 85). Dunderfelt toteaa (mts. 86) kuinka peruskoulun ensimmäiset vuodet ovat vielä varhaislapsuuden jatketta. Tarkastellessani omaa toisen luokan juuri aloittanutta lastani voin todeta että näin taitaa olla. Leikit maistuvat, hän kuvittelee ja keksii samalla lailla kuin päiväkoti-ikäisenä.

Jos tokaluokkalaiseni elää vielä varhaislapsuuden jatkoajalla, niin muistan kuinka haastava yhdeksänvuotistaite oli vanhemmalle lapselleni (ks. Dunderfelt 2004, s. 87 – 88). Kuin pieni murrosikä, alakuloineen ja syvällisine kysymyksineen. Silloin helpotti paljon myös osaava luokanopettaja, jolla oli taitoa nähdä mitä lapseni tarvitsee sosiaalisesti ja älyllisesti. Nyt pian 12 täyttävä esikoinen on rauhallinen, taitava ja tasapainoinen. Hän näyttää viihtyvän paljon omissa oloissaan, mutta ei vielä osoita merkkejä murrosiän kuohunnasta. Mietin omaa lapsuuttani 10 ja 12 vuoden maissa ja täytyy sanoa että se ei ollut helppoa. Ulkoisesti toki puitteet olivat kunnossa mutta tuohon jaksoon ajoittuu myös kouluväkivallan kokemuksia. Tässä kohtaa muutenkin mieleeni hiipii ajatus ihmisen kehityksestä sangen keskiluokkaisena projektina, joka voi mennä ”sääntöjen mukaan oikein” tai sitten epäonnistua, mikäli normeista poiketaan. Mutta siitä enemmän aikuisuuden kehitystehtävien yhteydessä.

Nuoruusiässä sekä seksuaalinen että kognitiivinen kehitys etenee vauhdilla. Kyky abstraktiin ajatteluun syvenee. (Dunderfelt 2004, s. 95.) Tätä kautta etenee myös minäkuvan ja maailmankuvan hahmottuminen. Samanaikaisesti puberteetissa tapahtuu biologinen sukukypsyyden saavuttaminen mutta myös emotionaalista kasvua. (Mts. 97.) Dunderfelt (mts. 98) rinnastaa ajattelun ja seksuaalisuuden kehityksen ihmisen apollonisiin ja dionyysisiin piirteisiin. Tämä on mielestäni osuva vertaus; valon, järjen ja runouden jumala Apollo sekä päihtymyksen ja halun jumala Dionysos kuvaavat jotain hyvin yleisinhimillistä. Ne ovat jungilaisia arkkityyppejä, jotka Dunderfeltkin mainitsee (mts. 257).

Parinkymmenen ikävuoden paikkeilla ihminen on käynyt läpi kehityksen perusvaiheen. Kehitys on ollut selvästi havaittavaa ja nopeaakin. Tämän jälkeen muutokset painottuvat minuuden kehitykseen. (Dunderfelt 2004, s. 103.) Havighurstin aikuisuuden kehitystehtävät (mts. 105) ovat tavallaan hyvin ymmärrettäviä, mutta en ole varma kestävätkö ne nykyään lähempää tarkastelua: avioliitto, perhe, kodin hoitaminen ja ansiotyö varmasti kuuluvat monen länsimaisen ja keskiluokkaisen ihmisen elämään – ja muidenkin. Mutta en voi olla pohtimatta sitä, että onko kehitystehtävissä tietty arvolataus. Jääkö ihminen vajaaksi jos ei mene naimisiin? Onko ansiotyössä käyminen minuuden kehityksen kannalta itseisarvo? Vai kuvataanko tässä yhteiskuntaan kiinnittymistä tavoilla, jotka eivät ole ainoita oikeita?

Minun on vaikea erottaa omasta henkilöhistoriastani sitä, milloin tiesin olevani valmis mihinkin vastuuseen ja aikuisuuden rooliin. Aikajanalla tarkasteltuna varhainen aikuisuuteni näyttää tietyllä tavalla sangen tavanomaiselta. Toisaalta en ole ihan varma onko minulla nyt, viittä vaille 40-vuotiaanakaan, Sturm und Drang-vaihe (ks. Dunderfelt 2004, s 108) päättynyt. Elämä tuntuu jatkuvalta etsimiseltä.

Tietyt virstanpylväät saavutin aika tavanomaista tahtia: kirjoitin ylioppilaaksi 18-vuotiaana, muutin pois lapsuudenkodista 19-vuotiaana, valmistuin yliopistosta 25-vuotiaana, menin naimisiin ja tulin isäksi 28-vuotiaana. Toisaalta ei-normatiivisina elämäntapahtumina (ks. Dunderfelt 2004, s. 56) sain 24-vuotiaana ensimmäisen kerran masennusdiagnoosin ja 25-vuotiaana peruin hääni kaksi viikkoa ennen suunniteltua vihkimistä. Samoihin aikoihin sairastuin vakavasti myös autoimmuunisairauteen. Dunderfelt liittää kriisit ja sairastumiset myöhempiin kehitysvaiheisiin (ks. mts. 141 & 171); minusta tuntuu että elämän rajallisuus näyttäytyi minulle ehkä nuorempana kuin joillekin toisille.

Dunderfelt (2004, s. 117) puhuu 28. vuoden portista. Silloin minä menin naimisiin ja sain ensimmäisen lapsen. Maagista vai sattumaa? Ylipäänsä Dunderfeltin mainitsema uudelleenarviointi ennen 30. ikävuotta (mts. 112) varmaankin tapahtui. Ei tosin siinä mielessä että olisin ollut uraohjus, mutta toisaalta perustin oman yrityksen 27-vuotiaana. Historian kulkuun liittyvä normatiivinen elämäntapahtuma (ks. mts. 56) kohdallani on ollut valmistuminen korkeakoulusta muutamia viikkoja ennen vuoden 2008 talouskriisiä. Se on varmasti osaltaan tehnyt työurastani 2000-luvulle ja millenniaaleille tyypillisen, vaikka siinä kohtaa henkilökohtaisen elämän kriisit tuntuivat painavammilta kuin globaali talouden romahtaminen.

Kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välistä aikaa Dunderfelt (2004, s. 127) kuvailee ruuhkavuosiksi, varsinaisesti sanomatta niin. Dunderfelt puhuu juurtumisesta omaan itseen ja yhteiskuntaan. Myönnän että minullakin perheen pikkulapsiaika ajoittuu tuohon vaiheeseen, samoin kuin ansiotyöstä ja elinkeinosta toiseen pujottelu. Omat ei-normatiiviset elämäntapahtumani jatkoivat tykittelyä myös tässä välissä, eikä kolmekymppiseni ehkä varsinaisesti ollut seesteistä. Itse asiassa juuri 30-31-vuotiaana olin pisimmän jaksoni, kymmenen kuukautta, työttömänä. 31-vuotiaana meiltä kuoli lapsi kohtuun. 34 – 35-vuotiaana minulla oli annus horribilis, jolloin menetin kodin homevaurioille, oireilin fyysisesti ja psyykkisesti, menetin ystävän auto-onnettomuudessa ja avioliitto alkoi lopullisesti hajota. 36-vuotiaana erosin lasteni äidistä. Tunnistan Dunderfeltin kuvaamaa turhautumista vain osittain; oma kokemukseni kolmekymppisyydestä ei ollut pelkästään miellyttävä (monilta osin tämä oli traumaattista ja kuluttavaa aikaa) mutta haasteet ja kysymyksenasettelu sen suhteen mikä elämässä vaivaa ei tunnu vastaavan Dunderfeltin kuvausta. Vai tunnenko vain syyllisyyttä siitä ettei elämä mennyt kuten piti? Haluaisinko mieluummin sen porvarillisen mallin, jossa haasteet ovat ihmisen kokoisia, eivät niin suuria, että ne rampauttavat?,

Minulla on ainakin biologisessa iässä laskettuna vuorossa 40. ikävuoden siirtymä muutaman viikon kuluessa. Sitten en ainakaan enää ole nuori kenenkään mielestä; siirtymä keski-ikään on käsillä. Carl Gustav Jungin ajattelussa (varhais-)keski-ikä on elämän käännekohta. Individuaatio, sisäistynyt tiedostaminen ja itseymmärrys, etenee; omaa elämää pystyy työstämään tietoisesti. (Dunderfelt 2004, s. 256.) Tämä on toivoa antava ajatus. Kuinka ollakaan, olen myös muokkaamassa omaa asemaani työelämässä ja yhteiskunnassa opiskelemalla opettajaksi! Jälleen uusi psykologinen syntymä?

Erik H. Eriksonin ajattelussa keski-iän kehitykseen kuuluu käsitepari generativity-stagnation eli uuden synnyttäminen ja lamaannus. Omat voimavarat saa käyttöön eri tavalla kuin aiemmin ja se mahdollista uudenlaisen luovuuden ja panostamisen omaan toimintaan sekä ympäristöön. Toisaalta samassa elämänvaiheessa voi lamaantua aiempien vastoinkäymisten ja rutiinien alle. (Dunderfelt 2004, s. 162 – 163.) Oman rajallisuuden kohtaaminen on myös tervettä. Omien mahdollisuuksien, oman kehon ja toimintakyvyn rajallisuus on konkreettista ja kipeää. Daniel Levinsonin mukaan keski-iässä tulee viimeistään oppia hyväksymään se, että sisällään kantaa myös vihaa ja kykyä tuhota. Hyväksymisestä seuraa kuitenkin levollisuus. (Mts. 170 – 171.)

Seuraava kymmenvuotissykli, ehkä jälleen uusi psykologinen syntymä, on 50. ikävuoden rajapyykki. Dunderfelt (2004, s. 177) käyttää esimerkkinä Thomas Mannin Kuolemaa Venetsiassa kuvaamaan viisikymppisen miehen kriisiä. Mannin romaanin päähenkilö ei onnistu haasteiden kohtaamisessa: menetetty nuoruus surettaa, vanheneminen pelottaa ja lopulta hän menehtyy. Tällainen on siis riski – mahdollisuudet taas liittyvät sisäiseen kypsymiseen. Ulkoisten tavoitteiden sijaan sisäiset taidot, kuten kärsivällisyys ja nöyryys nousevat keskiöön. (Mts. 190.) Näen jälleen hyvin paljon toivoa tällaisessa skenaariossa. Odotan kypsyväni nöyremmäksi, kärsivällisemmäksi. Odotan rauhallisuutta.

Ikääntymiseen ja vanhuuteen liittyy voimakkaasti kahtiajakoisia piirteitä. Ikääntymiseen liittyy mahdollisuus aktiiviseen toimintaan, aikaa omalle itselle. Toisaalta fyysiset ja henkiset voimavarat vähenevät. Eletyn elämän voi kokea myös hyvin eri tavoin; oma elämä voi näyttäytyä ihanalta, kauhealta tai joltain siltä väliltä. (Dunderfelt 2004, s. 208 – 209, ks. myös s. 210 - 211.) Mietin omia ikääntyviä vanhempiani, ja muistoja isovanhemmista. Erityisesti isovanhempien elämää värittivät kokemukset sodasta sekä raskas fyysinen työ. Omat vanhempani ovat sotien jälkeisen ajan lapsia, suuria ikäluokkia. Heidänkin elämässään fyysinen raataminen ja siitä seuraavat fyysiset vaivat ovat olleet läsnä.

Minkälaista minulla tulee olemaan vanhana? Tein koulutusloikan – vanhempieni sukupolvessa tämä oli tyypillisempää ja minä taidan olla aika myöhäinen esimerkki sukunsa ensimmäisestä ylioppilaasta ja maisterista. Toisaalta oma fyysinen ja psyykkinen terveyteni asettaa raja-aitoja sille minkälaista ikääntymistä voin itse odottaa. Dunderfelt (2004, s. 210) kuvaa, kuinka kypsyyden ikävaiheessa suhde aikaan muuttuu. Menneisyyttä on paljon, tulevaisuutta on vähän ja sitäkin voi olla vaikea hahmottaa. Kuka odottaa kuolevansa sairaalassa pitkän sairauden murtamana? Ei kukaan. Silti se on totta kovin monelle.

Myös ympäristö odottaa ikäihmiseltä tiettyjä asioita. Individuaation prosessi ei lopu vanhuuteen, mutta ympäristö voi odottaa iäkkäältä ihmiseltä tietynlaista käytöstä. Passiivisuutta, vetäytymistä. (Dunderfelt 2004, s. 214.) Minulle riemastuttavimpia ikääntymisen malleja ovat olleet vanhat yhdysvaltalaiset burleskitanssijat. Nämä kuusissa-, seitsemissäkymmenissä olevat burleskin ja stripteasen veteraanit eivät ole luopuneet omasta taiteilijuudestaan tai esiintymisistä. He omistavat kehonsa, seksuaalisuutensa ja toimijuutensa. He nauttivat vodkamartineja pikkutunneilla. Minusta on raikasta ajatella, että ihminen ei välttämättä muutu ytimeltään iän mukana jotenkin eri ihmiseksi. Minäkin toivon voivani riehua alusvaatteisillani lavalla vielä siinä iässä kun käytän jo arjessa rollaattoria.

LÄHDE

Dunderfelt, T. (2004). Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. WSOY.