Voimatonta raivoa

Tunnen voimatonta raivoa.

Luulin että olisi rauhallisempaa, inspiroituneempaa. Olin väärässä. Tämähän on samanlaista tempomista kuin aina ennenkin.

Mitä minä teen täällä? Ajattelin että opettajaopinnot on varmasti hyvä väylä uusiin, kiinnostaviin töihin. Että ehkä tästä syntyy välineitä arjen työhön. Alan epäillä että näin ei välttämättä ole. Mitä minä opettaisin? Olisiko se sitten leppoisaa se opetustyö? Pelkään tehneeni virheen.

Tunnen voimatonta raivoa siitä, että kuvittelin jaksavani. Että tämä menee jotenkin omalla painollaan.

Minua turhauttavat opintojen sisällöt. Olisivatkohan ne toisenlaisessa tilanteessa innostavampia? Mitä jos en hoitaisi samalla kokoaikaista päivätyötä kahdella eri luottamustehtävällä, kahta eri freelancer-hommaa, kahta lasta, ikääntyviä vanhempia ja yhden yhdistyksen hallituspaikkaa? 

Olen usein aiemmin toiminut näyttämisen halusta. Käynyt armeijan voidakseni sanoa että kävin armeijan. Perustanut yrityksen voidakseni tehdä jotain muuta kuin akateemista koulutusta vaativaa työtä. Nyt pelkään tekeväni opettajanopintoja ilman järkevää jatkosuunnitelmaa - ilman suunnitelmaa edes siitä miten selviän opiskeluvuodesta - ihan vain turhautumisen ja vihan tunteen voimalla.

Pelkään että minusta tulee katkera. Pelkään että keho ja mieli antavat jossain kohtaa periksi. Tunnen voimatonta raivoa.