Jostain on päästävä alkuun

On kamalan imartelevaa kun saa mitä haluaa.

Hain ammatilliseen opettajakorkeakouluun koska vuosien pähkäilyn jälkeen opettajuus ei enää tuntunutkaan vieraalta. Päin vastoin, nautin siitä. Yläasteikäisenä ajattelin että opettaminen on hirveintä koiranhommaa mitä on olemassa - en ainakaan halua opettaa, mieluummin vaikka lakaisen katuja tai maalaan seiniä! Päätös piti todella pitkään. Yliopistossakaan en suorittanut opettajan pedagogisia opintoja, vaikka opiskelin vielä absoluuttisen akateemisen vapauden aikaan 2000-luvun alussa.

Mutta niin se aika muuttuu. Minusta on aina ollut mukavaa tietää asioita ja kertoa muille siitä, mitä tiedän. Ei käy kieltäminen, pidän oikeassa olemisesta. Jossain kohtaa huomasin olevani taitava luennoimaan. Siis paitsi että tiesin asioita, olin kuulemma viihdyttävää kuunneltavaa. Myöhemmin huomasin että auttaminen palkitsee. Jotkut saavat juoksemisesta endorfiinihumalan, minä saan auttamisesta.

Tehtyäni kaikenlaista vessojen siivoamisesta alusvaatteiden myymiseen päädyin ohjaus- ja valmennustehtäviin. Eräs kollegani, niin ikään maisteritaustainen, teki työn ohella ammatillisen opettajan opintoja. Vuosi oli 2015 tai 2016 ja aloin vakavissani harkita että tämähän voisi olla minunkin juttuni. Harmillisesti töissäni ei edellytetty - eikä edellytetä vieläkään - pedagogista osaamista. Jos sitä "arvostetaan" se ei tarkoita että siitä maksettaisiin.

Aloitin nykyisessä tehtävässäni Helsingin kaupungin nuorten työpajoilla työvalmentajana vuoden 2020 alussa. Heti kärkeen aloitin kuntoutus-, tuki- ja ohjauspalvelujen erikoisammattitutkinnon suorittamisen: työvalmentajasta tuli muodollisesti pätevä työvalmentaja. Ammatillinen koulutus tuntui kyllä vieraalta. Opinko jotain? Toivottavasti. Mutta laakereilleen ei kannata jäädä lepäämään ja totesin että nyt haen ammatilliseen opettajakorkeakouluun.

Hain ja pääsin liehuvin lipuin ykkösvalintaani. Olin ylpeä, ei käy kiistäminen. On kamalan imartelevaa kun saa mitä haluaa.

Kannattaa varoa mitä toivoo.