Opettajaksi kasvamisesta

Milloin minusta tuli opettaja? Tuominen ja Wihersaari (2006, s. 118) määritellessään ammatti-identiteettiä toteavat, että ammatin käsite on dynaaminen - kuinka ihminen vastaa kysymykseen "kuka minä olen?" vastaa myös kysymykseen ammatista. Tuleeko minusta opettaja kertaheitolla vai pikku hiljaa, liittyykö se enemmän sisäisiin kuin ulkoisiin tekijöihin ja... mitä merkitystä tällä kaikella on?

Työskentelenkö opettajana? Päätoimisesti en. Toisaalta olen jo pari vuotta tehnyt tuntitöitä non-formaalin opetuksen parissa, nimikkeellä opettaja. Tämä antaisi viitettä opettajuuden suuntaan. Mutta olen toisaalta tehnyt non-formaalia opetusta satunnaisia tunteja yli kymmenen vuotta yrittäjänä. Nykyinen päivätyöni sijoittuu myös oppilaitokseen, toimeni ei vain ole opettaja vaan työvalmentajana. Edellisessä työpaikassa sopimuksessani luki kouluttaja, joten olen pian kymmenen vuotta kouluttanut tai valmentanut. Valmentaminen ja kouluttaminen taitavat jollain tapaa kierrellä myös opettamisen lähimaastossa, vaikka eri asioita ovatkin - sekä semanttisesti että myös organisaatioiden hierarkioissa. Tuleeko minusta opettaja jos/kun otan vastaan vakinaisen opettajan viran? Tapahtuuko niin koskaan?

Entä tuntuuko minusta opettajalta? Tuominen ja Wihersaari (2006, s. 119) pohtivat, että keskeinen ammatti-identiteetin määrittelijä on yksilön oma kokemus ammatistaan. Ulkoisilla tilanteilla ja sisäisellä kutsumuksella tai vokaatiolla on merkitystä, mutta erityisesti oma kokemus ja määritelmä on tärkeä. Määrittelenkö minä itseni opettajaksi? En ole ihan varma. Tuominen ja Wihersaari (mts. 119 - 120) ajatusleikin omaisesti kehittävät hyvin monimutkaisen esimerkin ammatti-identiteetistä, johon liittyy useita koulutuksia ja työtehtäviä. Teoksen julkaisun jälkeen monimutkaiset koulutus- ja työpolut ovat varmasti vielä lisääntyneet ja voisin käydä kirjan esimerkistä.

Korkein koulutukseni on yhteiskuntatieteiden maisteri. Sehän voisi olla vastaus ammatti-identiteettiin. Mutta mitä yhteiskuntatieteiden maisteri tekee? Eihän tuollainen koulutus kerro, mitä maisterin työpäivät pitävät sisällään. Pääaineeni oli filosofia, joten silloin varmasti olisin filosofi. Nykyään filosofit kuitenkin työskentelevät yliopistoissa ja harjoittavat tieteellistä tutkimus- ja julkaisutoimintaa. Minä en ole julkaissut yhtään mitään ja pelkään että alan viimeisin tutkimus on minulle vierasta. Olenkohan koskaan ollutkaan filosofi? Toisaalta olen työskennellyt yrittäjänä sekä pää- että sivutoimisesti noin viidentoista vuoden ajan. Tekeekö se minusta yrittäjän? Toisaalta yrittäjällä on varmastikin jokin ala, jolla harjoittaa yritystoimintaa; generalisti-yrittäjä kuulostaa epäilyttävältä.

Toisaalta olen harjoittanut itsenäistä taiteellista toimintaa esitystaiteiden kentällä suurin piirtein yhtä kauan kuin olen "yrittänyt" (kauhea sana - aina yritetään, koskaan ei onnistuta) tai ainakin osa-aikaisesti työllistynyt omassa, itse luodussa työssäni. Tuominen ja Wihersaari (2006, s. 120) toteavat että harrastajan ja ammattilaisen ero on perinteisesti ollut siinä, saako suoritteesta palkkaa. Amatööri maksaa, jotta pääsee tekemään ja ammattilaiselle pitää maksaa, jotta hän tekisi. Samaan hengenvetoon todetaan, ettei tällainen jaottelu ole ongelmaton. 

Entä mistä minulle maksetaan eniten? Kokoaikaisella päivätyöllä on kieltämättä keskeinen merkitys toimeentulon kannalta. Olenko siis ensisijaisesti työvalmentaja? Siihen minulla on koulutuskin; saan kutsua itseäni työvalmentajaksi erikoisammattitutkinnon turvin. Miellän itseni kyllä työvalmentajaksi ja ehkä vielä vahvemmin nuorten työpajatoiminnan työntekijäksi. Taiteilijaksi myös. Ehkä aavistuksen verran filosofiksi. Toisaalta ammatti-, osaamis- tai työidentiteetti ei ole toivottavasti kenenkään minuuden ainut rakennuspalikka.

Rinnakkaiset tai päällekkäiset ammatti-identiteetit eivät ole mitenkään mahdottomia. Tuominen ja Wihersaari (2006, s. 119 - 120) kuvaavat tilannetta näin:

        Kun aikaa kuluu, teologian maisterimme saa koulussa lehtorin viran eli hänestä tulee vakinainen            opettaja, hän ei ole enää sotilaspappina ja hän on vaihtanut pappisliitosta opettajien                                ammattiliittoon. Mikä on hänen ammattinsa? Jos häneltä itseltään kysytään, hän on opettaja. Ja            pappi. Miksi nyt näin? Mikä on muuttanut tilanteen? Vakinainen virka, ammattiliitto vai mikä? Jos         häneltä itseltään kysytään, ammatillinen kasvu opettajaksi.

Koulutuksella on varmasti osuutta asiaan. Sehän luo muodollisen pätevyyden. Tuleeko minusta opettaja kun valmistun? Mitä sellaista on tapahtunut vuodessa että minusta tulee opettaja? Toisaalta yhtä hyvin voisi kysyä miksi en olisi opettaja? Lähelle on vaikea nähdä hyvin ja ehkä ymmärrän ammatillisen opettajakoulutuksen merkityksen itselleni paremmin kun on kulunut jonkin verran aikaa. Ainakin koulutus on saanut minut ajattelemaan että minulla on kompetenssia tähänkin työhön. Voin aivan hyvin olla opettaja. Pidän opettamisesta!

Palaan siihen teini-ikäisen itseni ajatukseen, jonka mukaan opettajuus on hirveintä. Ei siksi että minulla olisi ollut pelkästään hirveitä opettajia, vaan siksi että näin minkälaista peruskoulun yläluokkien opetustyö oli. Kuvittelen että se ei ole muuttunut 2020-luvulla helpommaksi kuin 1990-luvulla; ainakin Pisa-tulokset, media ja yläluokilla työskentelevät opettajat eivät anna nykyään kovin ruusuista kuvaa. Jossain vaiheessa, vuosi myöhemmin, minulle valkeni aikuiskasvatuksen olemassaolo. Joku sanoi minulle että olen tosi hyvä luennoimaan - ja totta vie pidän yhä oman ääneni kuuntelemisesta! Olinko silloin jo opettaja?

En varmastikaan ollut heti valmis. Ajattelen että on vienyt vuosia oppia kuuntelemaan, ohjaamaan ryhmää, tekemään oppimisen tila turvalliseksi ja luottamaan itseeni. Jännitin vielä kymmenkunta vuotta sitten asioita joita en enää jännittäisi. Osaan asioita joita en silloin osannut. Jos tämän kaiken oppimiseen on mennyt useita vuosia, niin mitä yhdessä vuodessa ehtii? Paljonkin.

Kiistämätön tosiseikka on että olen ollut opettajaopiskelujeni aikana tavattoman kärttyisä. Se tuli jopa oppimispäiväkirjan nimeen. Vihaisuuteni vähän yllätti itseni, mutta se oli tunne josta oli vaikea päästä eroon. Se tuntuu myös hyvin kiittämättömältä ja sokealta niille etuoikeuksille, joiden keskellä istun. Silti sille ei oikein voinut mitään. Minua turhautti valtavasti oma asemani työelämässä, opintojen rakenne, opintojen sisällöt, huoli omasta osaamisesta ja erityisesti sen puutteesta... Minusta on usein tuntunut aikuisena, tai yli 25-vuotiaana aikuisena, että en osaa edes opiskella. Miksi ihmeessä lähdin tähän?

Voiko opinnoissa epäonnistua? Voiko ammatissaan epäonnistua? Voiko ammatti-identiteetti ajautua sellaiseen kriisiin niin että se muuttuu? Näin varmasti tapahtuu yhtenään. Tuominen ja Vihersaari (2006, s. 120) spekuloivat "entisen ammatin" käsitteellä - identiteetithän ovat luonteeltaan suhteellisen pysyviä mutta eivät välttämättä ikuisia. Jos tapahtuu ammatillista kasvua on vain loogista että sen vastakohtakin tapahtuu. Ehkä ammatillisesti voi kuihtua. Se on hiukan pelottavaakin - lähteekö tämä opettajuus kasvamaan? Kuihdunko opettajana?

Pelko on laadullisesti heikko motivaattori, mutta kiukussa sen sijaan on aitoa muutosvoimaa. Esimerkiksi Mielenterveystalo (nd) toteaa: "Ilman aggressiota ihminen olisi kyvytön toteuttamaan tahtoaan." Pettymyksiä voi yrittää välttämällä toimintaa, mutta tehokkaimmin niitä välttää toimimalla, ilmaisemalla omaa tahtoa. Valitsin opiskella opettajaksi, valitsin ammatillisen opettajakoulutuksen, Hämeen ammattikorkeakoulun, monimuoto-opinnot. Asia ei tietysti ole näin yksinkertainen, pelko ja sisuuntuminen vuorottelevat jatkuvasti. Mutta jotta mitään tapahtuisi täytyy toiminnan voittaa entropia.

Entä ne etuoikeudet opettajaopinnoissa? Ilmeisiä etuoikeuksia oli monia: maksuton koulutus, mahdollisuus valita oppilaitos sekä opiskelumuodot, opiskelu joustavasti työn ohessa... Näinhän tämä hoidetaan meillä Suomessa ja sitä kannattaa arvostaa. Hieman enemmän arpapelin varassa olleita etuoikeuksiakin löytyi: opintopiiri ja opettaja. Näitähän ei opiskelija valitse itse mutta minulla osui kohdalle sopivat. Minulle on annettu sopivasti tilaa ja rakenteita, myös kiukutella. Turhautumista on voinut ilmaista mutta oppimisen rakenteet ovat silti pysyneet pystyssä. Minulla on ollut tilaa olla oma itseni ja olen saanut huomattavan määrän kannustusta.

Tuominen ja Wihersaari (2006, s. 121) referoivat John Deweyn laaja-alaista ammatin käsitettä. Platonilaisittain ajateltuna ihminen on onnellinen löytäessään paikkansa yhteisössä. Oikea ammatti on sellainen, jossa kyvyt ovat käytössä oikealla tavalla ja ne tuottavat mahdollisimman paljon hyvää. Deweyn käsityksessä ammatista yksilö sitoutuu tehtäväänsä ja tuottaa yhteisölle hyvää - tällä tavalla henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen ovat tasapainossa ja vuorovaikutuksessa keskenään. 

Koen Deweyn ajatuksen hyvin puhuttelevana. Olen työskennellyt esimerkiksi sellaisissa myynnin tehtävissä, jotka eivät ole olleet minulle mielekkäitä ja joita en ole kokenut yhteiskunnallisesti merkitsevinä - ehkä jopa päin vastoin. Niistä töistä seurasi uupuminen. Kun aloin - verrattain myöhään aikuisiällä - hahmottaa mikä paikkani maailmassa voisi olla aloin myös hakeutua tehtäviin joita en pelkästään pystynyt hoitamaan vaan joissa voisi ajatella kykyjeni olevan "käytössä oikealla tavalla" ja tuotan yhteiskunnallisesti hyvää. Opettajaksi kasvaminen on osa tätä prosessia. En väitä mitenkään että olisin ihmisenä tai ammatillisesti valmis, mutta koen suunnan oikeaksi.

Lähteet:

Mielenterveystalo (nd). Aggression omahoito-ohjelma. Mihin aggressiota tarvitaan? https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/aggression-omahoito-ohjelma/mihin-aggressiota-tarvitaan 

Tuominen, M. & Wihersaari, J. (2006). Ammattikasvatusfilosofia. OKKA-säätiö