Opetusharjoittelu

 Havainnoin ja haastattelin kahta hyvin erilaisissa oppimisympäristöissä toimivaa opetuksen ja ohjauksen ammattilaista. Löysin heidät läheltä - paitsi että merta edemmäs on turha mennä kalaan, myös omien toimintaympäristöjen tunteminen on itsessään hedelmällistä.

Havainnoinnin kohteina olivat nuorten työpajojen ääniryhmän kouluttaja Atte sekä opetusharjoitteluni työpaikkaohjaaja Maria. Käytän tässä yhteydessä haastatelluista ja havainnoiduista opettajista vain etunimiä oppilaiden ja asiakkaiden yksityisyyden suojan vuoksi. Esitän alla heidän ajatuksiaan parafraaseina, en litteroituina sitaatteina. Havaintoni erottaa haastattelusta lauseen subjekti; jos lauseen subjekti on minä, olen tehnyt havainnon enkä esitä haastatellun näkemystä.

Atte ei ole teknisesti ottaen opettaja. Hänen toimensa on kouluttaja ja hän työskentelee nuorten työpajalla. Työpaja ei ole formaali oppimisympäristö, vaan liittyy pikemminkin ammatillisen koulutuksen nivelvaiheeseen. Aten osaamisalaa on ääni: elokuva-, peli-, radio-, live-ääni, ja niin edelleen. Tätä hän kouluttaa nuorille ja nuorille aikuisille, joita työskentely äänen parissa kiinnostaa. Osa nuorista hakeutuu opiskelemaan esimerkiksi media- tai musiikkialalle.

Maria opettaa sekä formaaleissa että non-formaaleissa ympäristöissä tanssia. Hän ohjaa myös opetusharjoitteluni Sibelius-Akatemiassa. Marian tausta on baletissa, musiikintutkimuksessa ja (vähemmän tunnetussa) historiallisessa tanssissa. Marian toimikenttiä ovat muun muassa Taideyliopisto, hänen oma tanssikoulunsa sekä freelancer-työt. Hänen opiskelijansa ja asiakkaansa ovat aikuisia, vaikka hän on opettanut myös lapsibalettia.

Kuvittelin valinneeni kaksi mahdollisimman erilaista kohdetta, mutta pienen pinnan raaputtamisen jälkeen totesin että näissä pedagogeissa onkin melko paljon yhtäläisyyksiä. Alat ovat nähdäkseni kuitenkin luovia aloja, joissa vaaditaan myös huomattavaa teknistä osaamista. Toisessa (ääni) tekniikka liittyy kiinteästi teknologiaan, toisessa (tanssi) tekniikka on kehollista. Molempien tavoista opettaa löytyi myös yllättäviä yhtäläisyyksiä. Jälkiviisaana mietin että laajempi tai heterogeenisempi valinta olisi ehkä ollut oman oppimiseni kannalta hedelmällisempää. Toisaalta eri alojen rajoja ylittävät havainnot ovat myös hedelmällisiä. 

Sekä Atte että Maria luottavat opetuksessaan kokemuksen tuottamaan varmuuteen, riittävän tarkkaan suunnitteluun ja intuitioon. Molemmille näyttäytyy tärkeänä oma asiantuntijuus opetettavasta aiheesta. Atelle riittävä tietäminen luo auktoriteettia haastavienkin oppijoiden kanssa, mutta toisaalta ammatilliset sisällöt ovat hänen mielestään lähinnä väline. Atte kokee ensisijaiseksi tehtäväkseen herätellä, lisätä ymmärrystä ja pyrkiä kiinnittämään oppijat yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin. Maria on ehkä enemmän itseisarvoisen tärkeäksi kokemansa kulttuurisen tradition välittäjä. Toisaalta tanssin perinnekin on osa suurempaa kulttuuriperintöä sekä myös hyvin henkilökohtaista kehollista ilmaisua.

Molemmat havainnoitavani ottavat mielestäni hyvin välittömän oloisen kontaktin oppijoihin. Molemmat hyödyntävät huumoria opetuksessa. Molemmilla on myös ammattialoihin liittyvä haaste kielellistää asioita, joita on vaikea kuvata puheella - tästä syystä tekeminen on keskiössä. Jakaessaan tiedollista sisältöä Atte puhuu vuolaastikin ja hän mielellään osallistaa oppijoita keskusteluun. Marian lähestymistapa kielellisiin sisältöihin on pääsääntöisesti ekonomisempi, muttei niukka. Marialla dialogi usein syntyy oppijan esittämästä kysymyksestä johon hän opettajan roolissa vastaa; tai päin vastoin, mutta opettajan esittämät kysymykset ovat tanssin opetuksessa harvemmin laajempaan pohdintaan johtavia.

Non-formaalit oppimisympäristöt eivät noudata opetussuunnitelmia. Toisaalta kuitenkin työpajojen ammatilliset sisällöt tai tanssikoulun tunnit nojaavat muuhunkin kuin opettajan tekemiin valintoihin. Esimerkiksi ääniryhmän sisällöt valmistelevat sekä alan ammatillisiin koulutuksiin (sekä ammatillinen perustutkinto että ammattikorkeakoulu) että työelämään. Työelämän vaatimukset sekä formaalin opetuksen sisällöt heijastuvat pajan sisältöihin. Baletin opettaminen puolestaan on hyvin standardoitua ja tutkittua, vaikka sitä ei tehtäisikään vaikkapa Kansallisbaletin balettioppilaitoksessa - tekniset sisällöt seuraavat toisiaan järjestyksessä, josta ei parane poiketa. Historiallinen tanssi on sisällöllisesti vähemmän jäykkää kuin baletti, mutta sekin nojaa alan akateemiseen tutkimukseen.

Suunnittelu ja tarve muuttaa suunnitelmia ovat todennäköisesti läsnä kaikenlaisessa pedagogisessa työskentelyssä. Totesin odotetusti, että sisällöt saattavat muuttua matkan varrella ja keskeisin vaikuttava tekijä ovat oppijat. Oppimisen tavat ja nopeus toimivat havainnoiduissa tilanteissa jos eivät nyt jarruna (tai kaasuna) niin ainakin merkittävinä liikenteen ohjaajina. Marian oppilaissa esimerkiksi kehotietoisuuden ja tilan hahmottamisen heterogeenisyys vaikutti suoraan siihen, miten nopeasti koreografisessa työskentelyssä edettiin. Aten pajalaisissa taas erityisen tuen tarve, aiempi harrastuneisuus ja/tai ammatillinen osaaminen vaikuttivat projektityöskentelyn tempoon. Keskeinen havaintoni oli, että väkisin ei opettajan kannata painella eteenpäin. Jos tavoite muuttuu matkan varrella, se kertoo pikemminkin opetusta kannattelevan opettajan ammattitaidosta kuin epäonnistumisesta.

Ryhmämuotoisessa opetuksessa ja koulutuksessa on kiinnostavaa se, että ryhmästä muodostuu liki poikkeuksetta enemmän kuin osiensa summa. Voisi kuvitella että hitain oppija määrää helposti koko ryhmän tahdin mutta näyttää pikemminkin siltä että ryhmän oppimisen nopeus on oppijoiden keskiarvo. Vaikka heterogeenisessa ryhmässä hidas oppija jarruttaa nopeita (ja tämä kaikkien täytyy hyväksyä mikäli ei haluta tai voida luoda erilaisia tasoryhmiä tai muuta erottelua), tapahtuu liikettä myös toiseen suuntaan. Nopeat oppijat vetävät hitaampia imussaan.

 Palautteen antaminen non-formaalissa opetuksessa on myös oma lajinsa. Jatkuva palaute korostuu, samoin kuin opitun yhteinen reflektio. Tanssikoulussa tai pajalla ei ole odotettavissa arvosanoja, mutta se ei tarkoita etteikö opettajalla olisi käsitystä oppimisen tuloksista. Huomionarvoista oli että sekä Atte että Maria antoivat kehut pokerinaamalla, mutta kun jotain piti parantaa mukaan tuli huumoria - usein jopa niin että mitä heikompi suoritus, sitä enemmän opettaja hauskuutti oppijoita. Tällä on mielestäni monia funktioita. Ensinnäkin yhdessä nauraminen rentouttaa ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ei mennyt äsken hyvin, mutta jos nyt olisi rennompi ote? Toisekseen kriittiset arviot taitoon ja taiteeseen liittyvissä suoritteissa voivat tuntua hyvin henkilökohtaisilta. Moni opettelee koko elämänsä sitä, ettei oma arvo määräydy oman luovan työn suorituksen perusteella. Tätä viestiä huumori voi pehmentää. Toki joskus kumpikin pedagogi kuvasi myös omaa pettymystään: "mua harmittaa". Opetus ei olekaan mekaanista ja opettaja tuntee jotain opetustilanteessa.

Havaintojeni ja keskustelujen perusteella jäin pohtimaan kumpi on opetustyössä tärkeämpää: asiantuntemus vai taito kohdata? En osaa päättää. Havainnoimani opetuksen alat vaativat asiantuntemusta. Baletin liikekieltä tai äänen tallentamista ei voi lähteä ratkaisemaan vain yhdessä pohtimalla, jonkun täytyy jakaa se tieto. Ja YouTube -videoiden katseleminen tai kirjan lukeminen ei korvaa elävää opettajaa taidon oppimisessa. Toisaalta se, kuinka opettaja kohtaa oppijan, kuinka hän rakentaa paitsi sisällöt, myös ilmapiirin, on valtavan tärkeää. Kukaan ei opi parhaiten jos on stressaantunut, ärtynyt tai peloissaan jatkuvasti. Stressiä ja ärtymystä täytyy pystyä säännöstelemään, pelkoa ei saa olla.